Yksinäisyys

Keskiviikko 16.3.2011 klo 20:15 - Mervi Hokka

Sitä voi joskus kaivata, varsinkin elämän ruuhkavuosina, kun lapset ovat pieniä ja aikaa, sekä energiaa vieviä. Pieni hiljainen hetki, edes sen aamukahvin juonnin tai suihkussa käynnin ajan. Ja kuinka ruhtinaallista on saada lukea rauhassa lehti tai joskus jopa kirjaa. Uskomattoman pieniä, nautinnollisia hetkiä yksin, omien ajatusten kanssa.
Omaa aikaa tulee kun lapset kasvavat, pienet hiljaiset hetket lisääntyvät. Kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja perustaneet oman perheen, iskeekin jo haikeus. Lapsia odottaa käymään, heidän luonaan on piristävää vierailla. Koko aikuisikänsä yksin eläneet ovat tavallaan jo sopeutuneet elämään ilman perhettä. Yksinäisiä he eivät silti välttämättä ole. On ystäviä, sukulaisia, työkavereita. On yhteisö, johon kuulua.
Kuinka yksinäisyydestä muodostuukin ajan kanssa rasite? Ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun ikä painaa, eikä pääsekään liikkumaan niin hyvin kuin ennen. Kun tuleekin riippuvaiseksi toisista, että pääsee ulos, tai vaikka kauppareissulle. Tai edes naapuriin. Kuinkahan monta yksinäistä ihmistä elää kerrostaloissa, muiden yksinäisten keskellä.
Se on myös jotenkin aistittavissa suurissa hoitolaitoksissa. Ihmisiä on paljon, asukkaita joka huoneessa, henkilökuntaakin riittävästi. Kaiken sen työntouhun, ihmishälinän ja äänien keskellä voi jollakin olla todella yksinäinen olo. Kun omaiset, perhe ja ystävät asuvat kaukana tai ovat muuten kiireisiä omassa arjessaan. Tai ehkä joku voi myös hieman vierastaa laitosta, ja samalla vieraantua läheisestään, joka siellä asuu.
Olin opiskeluaikanani työharjoittelussa eräällä pienellä paikkakunnalla. Pidimme virikekerhoja ympäri pitäjää, myös kunnan palvelutalossa. Kun työharjoittelu oli jo ohi, halusin vielä käydä tervehtimässä palvelutalon dementiapuolen asukkaita. Mukaani otin nuorimman tyttäreni, silloin 2½-vuotiaan puheliaan pienen neidin. Tyttö hauskuutti asukkaita jo pelkällä olemassaolollaan, mutta myös tervehtimällä heitä kädestä pitäen. Kerhoissamme joka kerralla osallistunut, mutta aina hiljaa istunut iäkäs nainen, piti pitkään tyttöä kädestä kiinni. Hymy levisi hänen kasvoilleen, ja yhä hymyillen hän sanoi: ”Onpa ihana pieni tyttö”. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen kuulin kyseisen naisen puhuvan. Tapahtuma on parhaimpia kiitoksia, mitä olen työurani aikana saanut, samalla se oli myös erittäin opettavainen kokemus.
Ei tarvita paljoa, ei suuria tekoja, eikä edes rahaa, että yksinäisyyttä saadaan vähenemään. Kaiken kiireen ja juoksemisen keskellä on hyvä joskus pysähtyä. Ottaa kädestä kiinni, katsoa silmiin ja hymyillä. Sen minkä alle kolmevuotias osasi niin hyvin, osaa kyllä jokainen hieman vanhempikin tehdä.

Mervi Hokka